Onni sulle, elintaso mulle

Mulle ei oo selvinnyt, mikä tästä tekee Afrikan, mut ajatus lämmittää!

Nyt kolme viikkoa Suomessa oltua tuntuu, että vertailen koko ajan kaikissa asioissa Suomea ja Tansaniaa. Ruuhka-aikaan koululle saapui kaks saman linjan bussia, mutta Tansaniassa koko konkkaronkka olis ängetty yhteen daladalaan, niin että kolme tyyppiä olis roikkunu puoliks auton ulkopuolella. Kun bussi on viis minuuttia myöhässä, en hermostu niinkun ennen. Jos mä bussin myöhästymisen takia myöhästyn tunnilta, niin mitäs sitten. Ei se viis minuuttia tunnu missään.

En halua jauhaa Suomen huippuhyvinvointivaltiosta, koska se on aika kulunut aihe, mut viime päivinä oon miettiny elintasoasioita. Tansanian ja Suomen elintasosta on vaikea puhua edes samassa lauseessa, ja ehkä sen eron suuruuden tajuaakin oikeestaan vasta, kun pääsee ite paikan päälle näkemään. Aluksi se tuntu tietty tosi karulta, kun kuuli paikallisten onnettomankokosista palkoista, näki ne ylpeinä kävelemässä rikkinäisissä vanhoissa vaatteissaan ja huomas niiden olevan niin kiitollisia esimerkiks tavallisesta arkiruoasta. Kaikkien perustarpeet tyydyttyy, mut ei ole pyykinpesukoneita, uusimpia muotivaatteita, omaa autoa tai lapsille omia huoneita kotona. 

Miks korkeeta elintasoa edes tavotellaan? Kun kaikki tavottelee vaan hienompaa autoa, isompaa asuntoa, kodin huippuelektroniikkaa, kalliimpia kenkiä ja vaikutusvaltaisempaa asemaa työyhteisössä, tuntuu et ne tärkeimmät asiat unohtuu. Ollaanko me onnellisia, vai yritetäänkö me vaan tehä vaikutus toisiin ihmisiin? Miks meitä kannustetaan aina opiskelemaan kauheesti ja menestymään työelämässä, kenen onnellisuuden se takaa? Se, että ei oo rahaa hienouksiin, ei ainakaan Tansaniassa estänyt onnellisuutta. Kun ylimääräset ylellisyydet jää pois, keskitytään oikeesti elämän kannalta olellisiin asioihin.

Kuolemaan suhtaudutaan Tansaniassa aivan erilailla kuin Suomessa. Tansanialaiset tuntuu paremmin tajuuvan, että jokainen kuolee, ja se kuuluu asiaan. Meijän suomalaisten kauhistellessa Kilimanjarolla kiivenneen oppaan kuolemaa salaman iskun takia, tansanialainen totes: "Mitäs sitten, ihmisiä kuolee joka päivä ja koko ajan?" Suomessa elämää yritetään pitkittää äärimmäisyyksiin sairaaloissa, muun muassa päihteiden käyttöä ja liikennettä valvotaan ja rajoitetaan holhoavalla asenteella, ja terveellisistä elintavoista paasataan joka paikassa. Mä en nyt oikeestaa ymmärrä, mikä idea siinä on, että eletään pitkä elämä? Mun mielestä onnellinen elämä kuulostaa paremmalta. Jos se nyt sitten sattuu olemaan pitkäkin, niin se on kiva plussa. Me tehdään kuolemasta ihan luonnoton asia, vaikka se on syntymisen kanssa yks luonnollisimpia!

En aio pistää elämää risaseks ja maanisesti toteuttaa kaikkia unelmiani nyt ja heti, mut nää ajatukset on vaa avannu mun silmiä: oon alkanu kriittisemmäks elämän suunnitelmieni suhtee ja kyseenalaistaa aiempia itsestäänselvyyksiä. Kaikkien ois hyvä miettiä perimmäisiä syitä elämänsä asioille. Teenkö tätä, koska oikeesti mä haluun tehdä näin? Tekeekö tää mut onnelliseks? Se ei oo helppoa.

Tän blogin kirjottelu loppuu nyt. Lähinnä läheisille tekemääni blogia on katseltu yli 4 000 kertaa: liekö ne läheiset selaillu siis sitä joka päivä ja odottanu uusia postauksia, hehe! :D Nyt saa Tansania jäädä elämään muistoihin, ja Suomiarki lähtee taas satasella rullaamaan muuton jäljiltä, kun kämppäkin alkaa näyttämään jo kodilta. Elokuun reilireissun suunnittelemistakin voi jo alustaa. Josko me oltais Idan kans reippaita ja kirjotettais sieltä blogia, lets see!

Ei se Tansania unohtumaan pääse: vähän Afrikkaa arkeen!

Masaiviitta päiväpeittona ja naamareita seinällä

Lähdetään kauas pois 

sinne mis on lämmin, 

ja niin paljon elävämmin 

loistaa tähdet ja kuu.

Ei se voi olla väärin 

lähtee maailman ääriin.

Tansanian jälkeinen masennus

I close my eyes and imagine I'm home,
I miss the days when life was simple.


Ja kodilla tarkotan Tansaniaa. Saisinpa vetää vielä kerran keuhkot täyteen Afrikan ilmaa. Maistaa tuoreet hedelmät ja cassavan, haistaa palavat roskat ja kukkivat puut. Koskea punasta pöllyävää hiekkatietä. Kuulla tööttäilevät daladalat ja bodabodat, ihmiset huutamassa mulle kaupungilla: "Mzungu, mambo!" Mut ei, mä oon nyt takasin hyisessä Pohjolan talvessa.

Kilimanjaron kentällä virkailijatäti kysy, miks itken. Sanoin, etten haluu lähteä. "Pole sana dada, but u can always come back." Tottahan se on, mut ei mikään tuu olee enää koskaan samanlaista. Vaikka mä palaisin Tansaniaan, ei asiat ois ennallaan ilman kaikkia niitä ihania ihmisiä, joiden kans oon tätä reissua tehny. Kiitos kaikille, jotka jako mun kans tätä kokemusta, erityisesti Beatrice, Tuija, Satu, Hendry, Janita, Inka, Richard ja Mwindi.

Monien tuijotusten saattelemana naama turvonneena ja kyynelistä märkänä sekä silmät punaisina sitten jäätävän kylmän (-5astetta) Damin kentälle Darin teknisen välilaskun kautta. Hyvännäköset passintarkastajamiehet vähän piristi fiilistä, mut sit taas pato sortu kun kuunteli iPodista "Tansania-musiikkia". Kun astuin Helsingin koneeseen, stuertti kysy, oonko kunnossa. Puolessa välissä lentoa se tuli kysymään uudelleen, ihanan huomaavainen! Kun lähdin koneesta se huus viel perään "Good luck!"

Helsinki-Vantaalla mua olis ollu iso ylläri odottamas, ellen ois soittanu matkatavaroita odotelles Minnille. Kuulin taustalta Saaran naurun, ja Minni alko selittää, kuinka Minttu käytti Tikrua pissalla. Ai onko Minttu ja Tikrukin siellä? ;)

Ajettiin Annalta lainatulla autolla Mintulle Hollolaan, ja hain Mäkistä kauan odottamani McFeastin. <3 Mintun luona odottikin jo Anna, ja vähän ajan kuluttua Ida paukkas sisään. Aivan huippua! <3 Tuntu, kun olisin ollu aikamatkalla jossain iha toisessa maailmassa. En tiiä, oonko edelleen shokissa tästä kotiinpalusta, vai miks tää ei tunnu mitenkää ihmeelliseltä. Eilen olin jo koulussakin enkun tunnilla, karu paluu arkeen. Kämppä on ku pommin jäljiltä, kun matkatavarat, Tikrun tavarat, talvi- ja kesävaatteet sekasin hujan hajan. Viimenen viikonloppu Moshissa oli niin rankka ja tää kylmyys ja klo 16 tuleva pimeys tekee sen, että nyt haluis vaan nukkua koko ajan.

Ps. Kilimanjaron kentällä täytin kyllä uuden viisumilappusen, joka helpottaa ja nopeuttaa viisumihakemusta, jos aion tulla takasin Tansaniaan. 

Pps. Onneks on kampaaja maanantaina: ylivaalee tukka ja tää rusketus näyttää niin hoopolta.

Tutaonana labda baadaye Tanzania!

Viimeistä viedään

Viimenen viikonloppu Moshissa, apuaaaa.

Kun oltiin päästy Sansilta Moshiin, Satu pakkas tavaransa ja lähti viel samana iltana Suomeen. Me lähettiin Inkan kans Moshin keskustaan lodgeen viettämään mun vikaa viikonloppua. Ollaan molemmat aika järjestelmällisiä ihmisiä, mut päätettiin, ettei juuri suunnitella tätä mun vikaa viikonloppua vaan vedetään jo tutuksi tulleella why not -meiningillä. Huonekin oli sen näkönen, että why not.

Perjantaina käytiin laittaa kynnet ja hiukset eli tuhlattii tonneja. Varpaan- ja sormienkynsien laitto maksaa 5 000 Tsh (2,5€) ja kampaajalla hiusten peseminen ja rullien laitto makso 3 000 Tsh (1,5€). Illalla lähettiin ulos ja nukkumaan käytiinki sit vasta aamuseiskalta. 

Sama toistu lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka alkuillasta tuntu, ettei oikee irtoo. Mua huoletti jo Suomeen matkustamiseen liittyvät asiat (esim. matkalaukkujen paino), mut onneks saatiin ne ratkastua. Oli aivan huikee viikonloppu, ihmettelen, miten me jaksettii tollalailla kreisibailaa! Tuli aineki kierrettyä viimeisen kerran Moshin baarit tehokkaasti: The Glacier, La Liga, Pub Alberto, Makumba ja Malindi. Ja istuttua aamukuudelta Moshin keskustassa lodgen katolla ihmettelemässä auringon sarastusta sekä Kilimanjaroa ja puhumassa henkeviä.

Sansibarin paratiisissa

Ennen Sansibarille lähtöä kerkesin viel nähdä ensimmäistä kertaa keisarin leikkauksen, kun olin Kiboshon katolisella sairaalalla tutustumassa. Kiboshossa lääkärit katteli aamurapsalla röntgenkuvia väärin päin, mut se on iha okei. Lääkärin esitellessä potilasta muille lääkäreille, huomasin taas suuren eron suomalaisen ja tansanialaisen hoitokulttuurin välillä. Potilaan esittely kun alkoi: "Mies on naimisissa ja ammatiltaan se ja se." Miten tää nyt taas liittykään tähä kirurgiseen operaatioon?!

Keisarinleikkausta kattomassa :)

Daisy, Debra, me and our baby!

Aussit otti mut ihanasti mukaan juttuihin, kun muut suomalaiset oli poissa. Muun muassa käytiin kaupungilla, vietettiin yhen aussin 50-vuotissynttäreitä ravintolassa, juotiin viiniä ja syötiin juustoja ja pidettiin Leijonakuningas -maratooni. Oon saanu monta kutsua Australiaan, joten ens kesän reilireissun jälkeen vois ehkä alkaa suunnitella sitte sinne lähtemistä. 

Uudenvuodenaattona sitte Louis ja sen kaveri Clever Perfect (tän tyypin näkeminen kruunas mun vuoden 2012, koska ollaa tyttöjen kans puhuttu niin paljon ko. henkilöstä tän nimen takia) heitti mut avoladalla Moshin hurjan suurelle lentokentälle. Siinä sitte odottelin kalifornialaistytön kans koneen tuloa, kukaan ei tienny miks kone oli myöhässä, ja kun kysyttiin henkilökunnalta, et onko siel jotain ongelmia, vastaus oli: "I dunno, maybe not." SELVÄ!

Moshin lentokenttä

En ollu ennen lentäny sellasella pikkukoneella, joten se oli aika mielenkiintosta. Välilasku tehtiin ananasviljelmien väliin pikkupellolle, ja yks matkustaja näytti kokoajan niin huonovointiselta, et itelleki meinas tulla huono olo sitä kattoes.

Olin ottamassa taksia Sansibarin lentokentältä, ku Satu pyyhäls taksin kyydissä pihaan. Oltiin sovittu miittinki Stone Towniin, mut Satu oli nukkunu riippumatossa pommiin ja päättäny tulla sit suoraan lentokentälle. Lähettiin siitä sitte Kendwaan uudenvuoden juhlintaan. Nukuttiin yhen majotuspaikan terassilla teltoissa kahen meijän kaverin kans, joihin ollaan tutustuttu Moshissa. Kendwa Rocksissa oli huikee määrä porukkaa juhlimassa uuttavuotta. Ei se kyl tuntunu samalta katella ilotulituksia merenrannassa topissa ja shortseissa kun lumihankessa pilkkihaalarissa. Uudenvuoden yöuinnit meressä ei ollu kovin miellyttäviä, kun kokoajan meduusat ja meduusan palaset poltti ihoa.

Tehtiin Kendwassa myös snorklausretki, joka onki sitte aika ikimuistonen. Luultiin lähtevämme rentouttavalle päiväretkelle syömään, juomaan ja snorklaamaan, mutta tuntu et meitä oli vähä viilattu linssiin:

1) venematka koralliriutalle kesti tuplasti sen mistä oli puhuttu 
2) koralliriutta oli täynnä ihmisiä 
3) kovan virtauksen vuoks snorklaus oli vaikeeta 
4) turisteille ei sanottu mitään ohjeita veteen mentäessä, esim ettei koralleja saa kerätä tai niihin ei saa koskea, joten koralliriutta oli sen näköinenkin 
5) venematkalla lounaspaikkaan oli aika lähellä veneen katolta mereen tippuminen monesti, mut henkilökunta ei tähän puuttunu 
6) veneeltä pikkusaarelle lounaalle kahlatessa kaatuiltiin 2929394949661781 kertaa koralleihin, niistäkään kukaan ei voinu varottaa, saldona tästä ainakin yks rikkinäinen kamera 
7) janoon nääntyvinä käveltiin loputtoman pitkältä tuntuvaa rantaa lounaspaikalle, jossa meille selviää, ettei ole juomavettä enää  mainostettu barbeque, kokikset ja fantat, missä?!

Jälkikäteen reissu vaan naurattaa. Paluumatka pikkusaarelta Kendwaan meni palanutta ihoa hämmästellessä, poltin itteni ekan kerran. Välillä tuntu, että onko tää joku Nälkäpeli tai Robinson Crusoe -selviytymiskamppailu.

Muutama päivä Kendwassa oltuamme siirryttiin Kiwengwaan. Oltiin buukattu netistä Baby Bush Lodgesta huone, mutta kukaan paikallinen niin Moshissa kuin Kendwassakaan ei ollu koskaan kuullukaan moisesta paikasta, joten alettiin epäillä, onko meilt huijattu rahat eikä koko paikkaa oo edes olemassa. Taksikuski kuitenki lähti määrätietosena ajamaan meitä Baby Bushiin, ja sitte lopulta vastaan alko tulee opastekylttejä paikkaan. Parasta täs oli se, että Baby Bushin opastekylttien rinnalla oli myös Maisha Mazuri RATSASTUSTALLIN mainoksia! Ennen ku nähtiin vilaustakaan tulevasta majotuspaikasta, oltiin jo iha inskana: ME PÄÄSTÄÄN RATSASTAMAAN RANNALLE!

Kaiken huipuks Baby Bush osottautu täydelliseks paikaks meille: dormissa asuminen on edullista ku mikä, paikka on kaunis ja henkilökunta iha huippua! Päivät on menny aikalailla palanutta nahkaa hoitaessa eli varjossa maaten ja uima-altaalla pulahdellen.

Otettiin aluks vaan tunnin ratsastusreissu, kun meillä molemmilla oli viime ratsastuskerrasta aikaa monta kuukautta. Mä nappasin isonponinkokosen ruunikon ruunan ja Satu kiipes ison rautiaan orin selkään. Tunti menee nopeesti, kun saa kahlailla merenaalloissa hevosella ja laukata rantaviivaa pitkin. Hommaa rajotti vähän se, ettei meil ollu Satun kans kenkiä: länkkärisatulan jalustimet hiers jalkoihin rakkulat, meriveden kastelemat jalat ei tahtonu pysyä jalustimissa, ja suolainen vesi kirveli rakkuloihin. Aina hanskojen kanssa ratsastamaan tottuneena kaipasin myös ratsastushanskoja.

Seuraava ratsastusretki mielessä lähin yhen Baby Bushin työntekijän kanssa samaa matkaa Stone Towniin, jotta voisin nostaa lisää rahaa. Ilosesti kaikki automaatit oli kiinni tai epäkunnossa, eli 1,5h daladalamatka Stone Towniin oli sinänsä turha reissu.

Lihakset huus hoosiannaa ratsastuksen jäljiltä. Siispä mentiin Satun kans hierontaan ja muuten vaan lepäiltiin seuraava päivä valmistautuen seuraavaan ratsastusreissuun.

Aamulla olikin sit poikkeuksellisen aikanen herätys. Meitsi oli niin innoissaan, et heräsin jo tunti ennen herätyskelloa ootellen Satun heräämistä. Kaks muuta wazungua tuli samalle ratsastusreissulle meijän kans: laukkailtiin taas rantavedessä ja otettiin Satun kans vähän laukkaskabaaki, huikeeta. Käytiin syömässä lounasta kivalla paikalla, jossa hevoset pääs puiden alle syömään ja vähän lepäämään. Tän jälkeen lähettiin uittaa hevosia. Huippua uida hirven kokosella orilla purjeveneiden lipuessa ohi. 

Sitte tehtiin daladalareissu Stone Towniin, koska meitsi oli syöny jo kolme päivää piikkiin Baby Bushissa pankkiautomaattiongelmien takia. Daladalas meil oli aika levottomat jutut, liekö sen seurausta, että eräs muslimibabu ei halunnu istua edes meijän viereen. No, mut saatiin rahaa.

Seuraavana päivänä sanottiin moikkamoit Baby Bushin ihanalle henkilökunnalle ja lähettii Stone Towniin. Sansibarilla ei tosiaan toi rahan nostaminen oo ihan helppo nakki, jos ei viel oo tullu selväks: taisteltiin taas automaattien kans ja kierrettiin koko Stone Town ettien toimivaa automaattia lopulta löytäen. Ostettiin vähän mausteista, joista Sansibar on kuuluisa, ja mentiin aikasin nukkumaan.

Baby Bush Lodgen henkilökuntaa ja me

Hehkeä lodge Stone Townissa

Okei tää postaus on pitkä ku nälkävuosi, mut nyt tulee loppuhuipennus! Lähettiin sitten Stone Townista meijän lodgesta aamulla siinä puol seiskan hujakoilla lauttasatamaan. Aina yhtä ihanan auttavaiset paikalliset sitte luulivat tietävänsä meitä paremmin, minne me halutaan mennä. Ne siis neuvo meitä sinne ja tänne ilman että kysyivät, minne ootte menossa. Vihdoin sit päästiin lippuluukulle ja sit ennen seiskaa oikeeseen lauttaanki jopa. Muuten ollaa menty pienellä budjetilla reissu, mut lauttaliput oliki aivan vallan ykkösluokkaan, loogista? V.i.p-luokassa lautalla oli aivan saakelin kylmä! Olin koko ajan ihan kananlihalla ilmastoinnin takia. Kun menin ulos lämmittelemään, kameran linssi meni huuruun niinku ois saunaan astunu.

No, ei se päivä palelun puolelle sentää jääny. Oltiin joskus puol kymmenen aikaan Darissa, ja bussi Moshiin lähti kymmeneltä. Siispä lauttasatamasta taksi bussiasemalle. Taas yritettiin wazunguja vedättää taksihinnoissa, mut viime Darin reissu loisti liian kirkkaana mielessä, joten ei menty lankaan.

Bussiasemalla oltiin sitten klo 10:10. Aivan. Kymmenen minuuttia myöhässä. Mutta ei hätää, olemme Afrikassa: hakuna matata, no hurry in Africa! Kuten aina bussiasemilla wazungujen astuessa ulos taksista hyökkää miljoona bussilippukauppiasta iholle jankaten eri kaupunkien nimiä yrittäen arvata, minne sulla on matka. Nyt kun oltiin kiireessä, jouduttiin turvautumaan näihin ärsyttäviin kaupustelijoihin. Kerrottiin vaatimukset: Moshiin ilmastoidulla bussilla. Yks ukoista nappas meidät sitte mukaansa "toimistolle", jossa hinta selvis: 38 000 Tsh (19€). Viimeks maksettiin hyvän firman tarjoamasta samasta matkasta 28 000 Tsh (14€), joten haiskahti kusetukselta. Kuitenkaan meillä ei ollu aikaa ettiä toista firmaa, joten maksettiin hammasta purren ylihinta. "Viimeks käytitte varmaa jotaa paikallista bussia, tää ei oo sellai ja on non-stop." Bussissa istuvat _paikalliset_ kertoivat maksaneensa kyydistä 25 000 Tsh, joten meiltä huijattin 6,5€/naama, ja se on aika iso raha Tansaniassa. Huippua täs on se, et ne yritti saada viel rahaa meidän matkatavaroistakin. Joo ja ilmastointia ei ollut, joten hiki virtas.

Oltiin juostu ympäri bussiasemaa hirveessä kiireessä ihan turhaan: vaikka bussin oli tarkotus lähteä kymmeneltä, lähdettiin todellisuudessa vasta siinä yhentoista hujakoilla tankkaamaan kaikessa rauhassa. Sitte lähettii aivan vallan non-stoppina Moshiin. Kolmas kerta toden sanoo: Moshi-Dar-välin kulkeminen bussilla on helvetillistä.

Ohi on!

Viime viikolla sain yllättäviä uutisia Tanzania Volunteersilta: kappas, Raun päiväkoti jää joululomalle perjantain joulujuhlan jälkeen. Siispä mun harkka siellä päättyi myös silloin, vaikka alunperin se oli suunniteltu kestäväksi 3. tammikuuta asti. Pähkäiltiin, mitä teen nyt sitten näillä ylimääräisillä vapaapäivilläni, ja tultiin siihen tulokseen, että menen aussien mukaan tutustumaan sairaaloihin, joissa he harjoittelevat. 

Valmista tuli :)

Inka ja Sama Aurinko -logo

Tonttu ja lahjoja

Jouluateriaa

Raun jouluaterialla saatiin oikeen limua! Lihaa, riisiä, kasviskastiketta ja banaania normaalin riisin, papujen ja pinaatin sijaan.

Jumanne-tonttu

Veljekset Godibless ja Elisha

Bryson ja lahja

Rebecca-kokki, mä, Jacki-ope, Upendo-ope, Juliana-lastenvahti ja Beatrice

Rebecca tiskaa

Lapsien ottamia kuvia

Nää on taas näitä yksinhuoltaja-Reetta -kuvia...

Toinen muutos suunnitelmiin on mun Sansibarille lähtöpäivä. Alunperin piti siis lähteä 3. tammikuuta, mutta nyt lennänkin paratiisiin jo uudenvuoden aattona. Mitä suotta täällä lusimaan uuttavuotta, kun sen jälkeen olis vaan yks kokonainen päivä aussien kanssa jollain sairaalalla. Siispä tän tapaninpäivävapaan jälkeen huomenna ja ylihuomenna piipahdan aussien kanssa sairaaloilla ja viikonlopun aikana pakkaan Sansibar-tavarat. Siiri ja Satu lähtee tänään Sansille, joten seuraavat viis päivää voin puhua suomea vaan Beatricen kanssa, jonka suomen kielentaito rajottuu lähinnä seuraaviin: varokaa karmea hullu pissaava nakumies, oma pylly paras pylly ja moikkamoi. Tulen siis skypettämään Suomeen paljon seuraavan viiden päivän aikana.

Täällä joulua vietetään joulupäivänä niinkun myös Australiassa, joten me kolme suomalaista oltiin ainoat täällä talolla, jotka oli aikeissa juhlia joulua aattona. Aussit oli kuitenki ihanasti mukana ja varasivat meille kaikille ravintolasta pöydän: "Koska tää on teidän joulun juhlintapäivä, me juhlitaan teidän kanssa!" Syömisen jälkeen pari rohkeinta aussia uskaltautu saunaan (ei toki nakuna) meijän kanssa, ja sitte lähettiin katsastaa yhet cocktail paardit. Ja Pub Alberton jatkot. Ja Malindin jatkot. No, oli ainakin erilainen joulu.

Joulupäivänä Beatrice kutsui meijän luokseen syömään. Ruoka oli hyvää, Beatricen tytär Faith oli tyytyväinen lahjaansa, ja meil oli hauskaa. Yhtäkkiä sain itkukohtauksen, kun tajusin, miten paljo tuun kaipaamaan näitä ihmisiä ja tätä tunnelmaa. Enää 19 päivää Suomeen.

Faithin kanssa avataan lahjaa.

Faith ja mzungu-vauva

Faith, mä ja Beatrice