 |
| Mulle ei oo selvinnyt, mikä tästä tekee Afrikan, mut ajatus lämmittää! |
Nyt kolme viikkoa Suomessa oltua tuntuu, että vertailen koko ajan kaikissa asioissa Suomea ja Tansaniaa. Ruuhka-aikaan koululle saapui kaks saman linjan bussia, mutta Tansaniassa koko konkkaronkka olis ängetty yhteen daladalaan, niin että kolme tyyppiä olis roikkunu puoliks auton ulkopuolella. Kun bussi on viis minuuttia myöhässä, en hermostu niinkun ennen. Jos mä bussin myöhästymisen takia myöhästyn tunnilta, niin mitäs sitten. Ei se viis minuuttia tunnu missään.
En halua jauhaa Suomen huippuhyvinvointivaltiosta, koska se on aika kulunut aihe, mut viime päivinä oon miettiny elintasoasioita. Tansanian ja Suomen elintasosta on vaikea puhua edes samassa lauseessa, ja ehkä sen eron suuruuden tajuaakin oikeestaan vasta, kun pääsee ite paikan päälle näkemään. Aluksi se tuntu tietty tosi karulta, kun kuuli paikallisten onnettomankokosista palkoista, näki ne ylpeinä kävelemässä rikkinäisissä vanhoissa vaatteissaan ja huomas niiden olevan niin kiitollisia esimerkiks tavallisesta arkiruoasta. Kaikkien perustarpeet tyydyttyy, mut ei ole pyykinpesukoneita, uusimpia muotivaatteita, omaa autoa tai lapsille omia huoneita kotona.
Miks korkeeta elintasoa edes tavotellaan? Kun kaikki tavottelee vaan hienompaa autoa, isompaa asuntoa, kodin huippuelektroniikkaa, kalliimpia kenkiä ja vaikutusvaltaisempaa asemaa työyhteisössä, tuntuu et ne tärkeimmät asiat unohtuu. Ollaanko me onnellisia, vai yritetäänkö me vaan tehä vaikutus toisiin ihmisiin? Miks meitä kannustetaan aina opiskelemaan kauheesti ja menestymään työelämässä, kenen onnellisuuden se takaa? Se, että ei oo rahaa hienouksiin, ei ainakaan Tansaniassa estänyt onnellisuutta. Kun ylimääräset ylellisyydet jää pois, keskitytään oikeesti elämän kannalta olellisiin asioihin.
Kuolemaan suhtaudutaan Tansaniassa aivan erilailla kuin Suomessa. Tansanialaiset tuntuu paremmin tajuuvan, että jokainen kuolee, ja se kuuluu asiaan. Meijän suomalaisten kauhistellessa Kilimanjarolla kiivenneen oppaan kuolemaa salaman iskun takia, tansanialainen totes: "Mitäs sitten, ihmisiä kuolee joka päivä ja koko ajan?" Suomessa elämää yritetään pitkittää äärimmäisyyksiin sairaaloissa, muun muassa päihteiden käyttöä ja liikennettä valvotaan ja rajoitetaan holhoavalla asenteella, ja terveellisistä elintavoista paasataan joka paikassa. Mä en nyt oikeestaa ymmärrä, mikä idea siinä on, että eletään pitkä elämä? Mun mielestä onnellinen elämä kuulostaa paremmalta. Jos se nyt sitten sattuu olemaan pitkäkin, niin se on kiva plussa. Me tehdään kuolemasta ihan luonnoton asia, vaikka se on syntymisen kanssa yks luonnollisimpia!
En aio pistää elämää risaseks ja maanisesti toteuttaa kaikkia unelmiani nyt ja heti, mut nää ajatukset on vaa avannu mun silmiä: oon alkanu kriittisemmäks elämän suunnitelmieni suhtee ja kyseenalaistaa aiempia itsestäänselvyyksiä. Kaikkien ois hyvä miettiä perimmäisiä syitä elämänsä asioille. Teenkö tätä, koska oikeesti mä haluun tehdä näin? Tekeekö tää mut onnelliseks? Se ei oo helppoa.
Tän blogin kirjottelu loppuu nyt. Lähinnä läheisille tekemääni blogia on katseltu yli 4 000 kertaa: liekö ne läheiset selaillu siis sitä joka päivä ja odottanu uusia postauksia, hehe! :D Nyt saa Tansania jäädä elämään muistoihin, ja Suomiarki lähtee taas satasella rullaamaan muuton jäljiltä, kun kämppäkin alkaa näyttämään jo kodilta. Elokuun reilireissun suunnittelemistakin voi jo alustaa. Josko me oltais Idan kans reippaita ja kirjotettais sieltä blogia, lets see!
 |
| Ei se Tansania unohtumaan pääse: vähän Afrikkaa arkeen! |
 |
| Masaiviitta päiväpeittona ja naamareita seinällä |
Lähdetään kauas pois
sinne mis on lämmin,
ja niin paljon elävämmin
loistaa tähdet ja kuu.
Ei se voi olla väärin
lähtee maailman ääriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti