Why not?

Lauantaiaamuna mä ja kolme muuta tyttöä lähettiin bussilla kohti Dar Es Salaamia. Se ei siis virallisesti ole Tansanian pääkaupunki, vaikka onkin suurin kaupunki ja bisneskeskus. Bussimatka kesti 10 tuntia bollywood-leffoja katsellessa ja siihen päälle kauhea taksimatka (josta yritettiin perinteiseen tapaan vedättää yli tuplahintaa) bussiasemalta keskustaan hostelille, jossa ei ollu edes sähköä meijän saapuessa. Vessan ovet oli märät maalista, joten niistä sai helposti mintunvihreitä raitoja ihoon ja vaatteisiin muistoks. Oli siis jo ihan pimeetä, joten oli pakko ottaa taksi hostellilta syömään. Kuten Arushassa, onnistuttiin taas valitsemaan muslimivoittoinen paikka, josta ei saanut edes kaljaa. Paheksuvien katseiden saattelemina otettiin taas taksi. No, seuraava paikka olikin sitten poikkeuksellisesti suljettu, siispä taksilla kohti uusia koitoksia. Viimein löydettiin ravintola-baari-yhdistelmä, joka oli auki. Ruoka oli hyvää, ja nälkäisinä keskityttiin pelkästään syömiseen. Ruokailun jälkeen alettiin katella ympärille. Joka paikassa oli ainoastaan paikallisia parikymppisiä tyttöjä todella lyhyissä ja paljastavissa mekoissa sekä huikeissa korkkareissa ja vanhoja valkosia miehiä. Muslim communityn sijaan olimme löytäneet Darin maksulliset naisseuralaiset asiakkaineen.

Hostellin lappusen perusteella Dar vaikuttaa oikeinki kivalta kaupungilta?

Sunnuntaina hetken Darin kuuman kosteeta säätä (Moshissa on niin hyvä ilmasto verrattuna Dariin, huh!) hämmästeltyämme lähettiin lautalla päiväks rannalle nauttimaan auringosta, merestä, hyvästä ruoasta, juomasta ja tietenki loistoseurasta. Illalla käveltiin pimeellä rannalla tähtitaivaan alla rapuja väistellen. Kuultiin musiikkia, ja ääntä seuraten löydettiin isot allasbileet, ja tottahan toki hypättiin vaatteet päällä altaaseen, why not?! Maanantain bussimatka takaisin Moshiin oli aikamoinen tuskien taival, etenki ku aina bussin hiljentäessa kaiken maailman kaupustelijoilla on tapana änkeä tuotteensa ikkunoista bussiin tyrkylle.

Pari tyyppiä

Illalla

Aamulla

Yhtäkkiä maissi!

Viikon pediatrisella oltuani turhauduin, sillä potilaita oli kerrallaan maksimissaan kuusi, joten päivät kului penkillä istuen. Tanzania Volunteersin Hannan ja mun oman tutoropettajan kans juteltuani päätin vaihtaa Raun päiväkotiin loppuharjotteluajaksi. Viime viikolla taloon tullut uusi tyttö meni Rauhun vapaaehtoistyöhön, joten mentiin sitten yhtä matkaa eilen Rauhun. :) Tosi virkistävää päästä sairaalaympäristöstä pois, sillä tammikuussa menen Suomessa heti taas harjotteluun sairaalaan.

Ensinnäkin kuljetaan Rauhun bodabodalla eli moottoripyörällä. Hyvin mahdutaan molemmat kuskin lisäks saman pyörän päälle. Se onkin sitte aika näky, kun kaks wazungua ja kuski baanattaa pitkin Moshin teitä motskarilla, varsinki kun bodabodaan on viritetty kaiuttimet, ja musiikki soi täysiä koko matkan ajan. 

Linssiluteet

"R u twins?" Tottahan toki kaikki suht. samanikäset blondit on kaksosia!

Raussa on siis reilu parikymmentä 2-6 -vuotiasta lasta, jotka on kaikki jotenki kytköksissä hiviin: osan vanhemmat on hiv-positiivisia, osan vanhemmat on kuollu hivin takia ja osa lapsista on ite hiv-positiivisia. Paikka vaikuttaa enemmänki koululta ku päiväkodilta. Täytyy sanoa, et on kyllä niin kärsivällisiä: pienemmät nimittäin istuu omalla matollaan hiljaa isompien jankatessa esimerkiks numeroita englanniks. Kaikki lapset syö itse ja käy vessassa itse ilman, että kukaan erikseen kehottais. Mun päivät menee tosi nopeesti Raussa, ihanaa kun on paljon tekemistä! :)

Huugi guugitaan!

Kampaajalla...

Terveisiä Body Lunchista!

Viime perjantaina, eli mun viimeisenä päivänä synnärillä, oli kyllä aivan ennennäkemätön haraka haraka (kiire). Mulle selvis, että siellä on oikeen erityistarkkailuosasto keskosille! Vauva viritettiin kanga-kankaiden avulla vasten äidin rintakehää, jotta pysys lämpimänä. Sitten käveltiin äitin ja vauvan kans toiseen rakennukseen (sairaalahan on rakenteeltaan labyrintti pieniä ykskerroksisia rakennuksia). Ns. keskolassa oli oikeen elektroninen vaaka, ohhoh! Vauvalla olikin painoa hurjat 1,2kg.

1,210 kg

Yhdellä äitillä oli vähän ongelmia esikoisensa maailmaan saattamisessa. Siellä sitte lääkärit ja hoitajat äimisteli tämän haarovälissä synnytyssalissa ja konsultoivat samalla puhelimen välityksellä kollegoitaan. Yhtäkkiä viereisen pedin nainen huutaa hoitajaa ja katsoo mua anovasti. Siinä samassa näänki jo vauvan pään ja ryntään salamana apuun. Viereisen synnyttäjän ympäriltä irtautuu myös yks hoitaja, vauva putkahtaa kokonaan ulos ja nostetaan äidin rinnalle. Ja näin ikkään toimin ekaa kertaa assistenttina synnytyksenä iha ite. Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mut kukaan ei kuollut, ja vauva saatiin ulos! Sit olikin jo tullut aika sanoa kiitokset ja hyvästit synnärille mun osalta. Yks hoitajista totes lopuks mulle: "But we still love you!" Lupasin kyllä käydä moikkailemassa, lisäks eräs hoitajista haluaa mun työkengät, sit kun palaan Suomeen. Yks aamuhan tosiaan seisoskelin ihmetellen pukkarissa kenkiäni etsimässä kunnes mulle valkeni, että ko. hoitsu oli yövuorossaan vähä lainannu mun kenkiä!

Synnärin pääovi

Synnytyssali

Synnyttäneiden huonetta

Synnytystä odotelles

Moshi

Lauantaiaamuna lähettiin tyttöjen kans Arushaan. Oli tosi ahdistavaa, kun kaiken maailman kaupustelijat ja hännystelijät hyökkäs koko ajan meijän kimppuun ja roikku kintereillä (taidettiin näyttää aika turisteilta?). Lopulta päästiin masaimarkkinoille tuhlaamaan rahoja kaiken maailman masairojuun laukuista maalauksiin. Myyntipuheet veti miltein vertoja Kiborlonin markkinoilla kuullulle "MILK NOW"-käskylle.

Osa meistä jäi tutustumaan myös Arushan yöhön. Rahaleo-niminen majoituksemme osoittautu muslimien puljuksi, joten meijän kiliseviä kauppakasseja ei katottu kovin hyvällä. Yö makso 5€/naama, tosin yks kappale moskiittoverkkoja puuttui. Henkilökunta ei pitäny kiirettä verkon asentamisen suhteen, joten reippaina tyttöinä laitettiin se itse.

Rahaleo Guest Housen sääntöjä...

Jihuu, verkko katossa!

Pienien väärinymmärrysten jälkeen päästiin Babylon-nimiseen baariin (huom. ei Body Lunch, niinku aluks kuultiin ja ymmärrettiin), jossa tavattiin yks ruotsalainen ja yks itävaltalainen tyttö eli halutessaan pääsi vaihtamaan kuulumisia på svenska ja auf Deutsch. Ja tottahan toki halusin. Illan kruunas take away -safka tansanialaiseen tapaan: ranskalaisia muovipussissa. Mikä jottei! Yhen päivän aikana me syötiin siis 3 kertaa ranskalaisia. Seuraavana päivänä meiltä yritettiin pulittaa taksikyydeistä käsittämättömiä summia, ja me jännitettiin, keretäänkö löytää edes Moshiin menevää bussia ennen sen lähtöä. Kerettiin ja maksettiin huikeat 2,5€/naama 80km:sta.

Ei, se ei ole koirankakkapussi vaan meidän yöpala!

No ku tuuli!

Eilen illalla iski eka kunnon koti-ikävä. Eka kuukaus meni siinä, kun oli koko ajan tosi innoissaan kaikesta uudesta. Nyt mul on ikävä mun elämää. Mun elämä Suomes on kyl aika ihanaa: mul on iha huikeita kavereita ympärillä ja huippuperhe, mahtavia suunnitelmia ens kesälle ja koulu etenee suunniteltua nopeemmin.

Tänään olin ekaa päivää pediatrisella osastolla, ja siis nimenomaan ripuliosastolla. Lapsia äiteineen oli vajaa kymmenen, kaikki 0-2 -vuotiaita. Lääkärin kierron jälkeen kotiutettiin muutama lapsi lääkkeineen. Lääkkeet on lapsille ilmasia kun taas aikuisten potilaiden pitää maksaa ite lääkkeensä.

Yhdellä tytöllä alotettiin iv-nesteytys. Kanyyli oli jo valmiina kämmenselässä, ja epäilin heti, ettei se oo edes suonessa. No, nesteytys alotettiin mun epäilyistä huolimatta. Sitte äiti huikkaili jo hoitajaa luokse, kun tytön ranteeseen kudokseen oli noussut nestepatti. Sittenhän kanyloitiin uudelleen. Suomessa kaiketi lääkärit kanyloi lapset, täällä tämä tapahtui kyllä ihan hoitsun toimesta. En edes ymmärrä, miks tää hoitsu yritti tytön toiseen kämmenselkään kanyloimista: tytön suonet oli niin ohuita, ettei niitä voinu tuntea, ja lisäks mustan lapsen suonia ei myöskään nää. Lopulta tytöltä ajettiin irtopartaterällä tukka päästä, ja kanyyli sujautettiin päähän, kaiketi onnistuneesti.

Nyt vetästiin iltapalaks kadulta ostetut kokonaiset ananaksemme, olikohan hyvä idea. Ananas on muuten swahiliks nanasi, tärkee tieto sinne Suomeen.

Sawasawa!

Reetta on selkeesti aivan liian vaikee nimi, kiitti iskä ja äiskä. Nykyään tottelen paremmin nimiä Riitta, Rita ja Ruuth. Että näin.

Perjantain paardejen takia koko lauantai meni uima-altaan reunalla maatessa. Lähdettiin altaalta kotiin kreivin aikaan, sillä alkuillasta alko armoton vesisade. Nyt onkin sitte satanu monena yönä, ja vesisadetta on luvannut pariks viikoks. Tekee tosi hyvää kyllä tää sade luonnolle, eikä haittaa mua jos vaan öisin satelee, nyt on päivisin ainakin ollut ihan hyvät auringonottokelit yösateista huolimatta.

Ninan, joka on siis yks KCMC:n hoitsuopiskelijoista, kuultua mun olevan luterilainen, sain heti kutsun sunnuntaikirkkoon. Olin muutenki miettiny, että olis huippua käydä kirkossa täällä, siispä sunnuntaiaamuna kirkkovaatteet päälle ja kello 07:00 otin taksin Hagai kappelille KCMC-sairaalalle.

Paikalliseen tapaan häppeninki alko myöhässä. Sunnuntaiaamusin tällä kappelilla on kaiketi 3 kertaa sama tapahtuma, joista tää keskimmäinen (n. klo 08-10) on englanniksi. Siellä me sitte reilut pari tuntia laulettiin, rukoiltiin ja niin edelleen, kunnes lopuks kaikki käveli papin perässä ulos kappelista ja kätteli toisiaan. Lähdin kappelista suoraan KCMC:n opiskelija-asuntolalle. KCMC:n opiskelijat ei oo enää Mawenzin sairaalalla harjottelussa, joten oli tosi kiva nähdä taas tyttöjä.

Ninan kans kappelilta tulossa.

Monican koulupuku kokeilussa.

Maanantaina sitä sitten taas kotiutettiin sairaalalla äitejä ja vuorokauden ikäsiä vauvoja. Äideille annetaan mukaan lappunen lapsen rekisteröimistä varten ja neuvolakortin tapanen juttu, jossa on muun muassa kasvukäyrä ja kirjattuna vauvalle annetut rokotteet. Kortissa oli myös salamyhkänen "Hali ya mama"-kohta, vastausvaihtoehdoin U, 1 ja 2. Hoitsu käski mun vaan laittaa siihen erään äidin kohdalla ykkösen, myöhemmin kerto tän kohdan kertovan äidin HIV-statuksesta: U= ei testattu, 1= positiivinen ja 2= negatiivinen. Tämän jälkeen kysyin, miksiköhän tuo HIViä sairastava äityli sitten rintaruokki vastasyntynyttä vauvaansa? Onko se jo selvää, että vauvallakin on HIV? Toki jos vauvallakin se jo on, ei rintaruokinnassa ole mitään vikaa, mutta jos vauvalla ei ole HIViä, ei tätä tietenkään tulisi myöskään altistaa riskille. Hoitsu käänsi mun stoorit mamalle swahiliks, jonka jälkeen totes mulle: "Se on jokainen äidin oma päätös, miten toimii tällasessa tilanteessa." SAWASAWA!

Lappuseen, joka tarvitaan lapsen rekisteröimiseksi, vaaditaan äidin allekirjoitus. No, totuushan on se, että suunnilleen puolet tapaamistani äideistä ei tässä tilanteessa osaa kirjottaa omaa nimeään, jotkut ei edes tiedä, kuinka kynää pidetään kädessä. Lisäks hoitsut on saakelin tarkkoja, minkänäkönen nimmari siihen lappuseen väkerretään. Esimerkiks mun oma nimmari ei näille kyllä kelpais, vaan siinä pitää olla etunimen eka kirjan ja sitte sen päälle kirjotetaan isän nimi. Parasta täs on se, että noi jotkut masaiheimolaiset naiset, jotka ei tiedä omaa ikäänsä (yhdessä paperissa voi lukea 27, toisessa taas 14), eivät tiedä oman isänsä nimeä. Sitte kierretää koko osasto läpi, josko siel olis joku mama samasta heimosta, joka osais auttaa. Joidenki kohdalla hoitsuilla palaa pinna: sillon väritetään kuulakärkikynällä maman peukalon pää, ja painetaan sillä papereihin sormenjälki. Avot.

Jos oman isän nimen tietäminen on vaikeaa, nii saati sitten lapsen isän nimen! Tosin kuulin villiä huhua, et masaiheimolaisten kohdalla isän nimen tietämättömyyteen saattaa olla ihan syykin: masait pysynee avioliitossa saman henkilön kanssa koko ikänsä, mut on ihan ok, että mies käy vähän vieraissa!

Sairaalassa oli eilen ja tänään menossa jonkin sortin tarkastus, josta muakin varotettiin etukäteen. Ilman varotustakin olisin huomannu, että jotain spesiaalia on tiedossa: hoitsut sinkoilivat stressaantuneina huoneesta toiseen kaiken maailman suojavaatteet niskassaan sekä pesivät käsiään minkä kerkesivät, tavarat aselteltiin siistiin järjestykseen, pöydille laitettiin pöytäliinat, ja synnyttäneet mamat kärrättiin oikeen pyörätuoleilla synnytyssalista toiseen huoneeseen omin jaloin kävelemisen sijaan! No melkein alko naurattaa, kun h-hetki koitti, ja kaks valkotakkista viidenkympin paremmalla puolella olevaa tanttaa asteli osastolle. Nämäkö on ne paljon pelätyt tarkastajat? Toisaalta pöyristytti, miten paljon erikoisjärjestelyjä tarkastajien takia tehtiin: eipä saa tätsyt kovin realistista kuvaa osaston toiminnasta. Saa nähdä, muuttuuko toimintatavat mihinkään suuntaan tämän jälkeen, en usko. Kun tarkastus on läpi, mamat saa taas ihan ite kävellä synnytyssaliin ja sieltä pois. 

PS. Mikä siinä on, että mua aina luullaan ruotsalaiseks tai norjalaiseks? 

SUOMI FINLAND, SAAKELI!

Pieniä iloja

Maanantaiaamuna lähettiin kuumille lähteille. Toinen paku oli täynnä innokkaita suomalaisia, toinen tavaroita. Matka ei ollu pitkä, mutta sitäkin kivisempi se kyllä oli. Vastaan tuli paljon aaseja, vuohia, lehmiä ja masaiheimolaisia. Perillä odotti paratiisi.

Loimitettu aasinen <3

Ensimmäinen traktori, jonka näin Tansaniassa!

Vihdoin kohteessa

Kuumien lähteiden luona laitettiin aurinkotuolit kuntoon, pystytettiin teltat, ja kokki alkoi tekemään meille lounasta meidän nauttiessa elämästä. Vajaa vuorokausi kuumilla lähteillä meni yksinkertasesti uidessa, aurinkoa ottaessa, syödessä ja juodessa. Pusikoissa vilisi metrinpituisia liskoja, erilaiset pikkulinnut lauloivat puissa, ja jotkut näki vedessä kilpikonnia. Ite näin vedessä vaan pikkusia kaloja, joiden jalkahoitolasta sai nauttia, tosin mun mielestä se kutitti ihan liikaa. 

Tarzan?

Kenttäkeittiön tuotoksia :) 

Keskiviikkona sitten palasin levänneenä sairaalalle. Aamuisin perustervehdys sairaalalle mennessä on esimerkiksi seuraavanlainen: 

mä: "Shikamoo!"

hoitaja: "Marahaba. Jambo, Reetta!"

mä: "Sijambo, sister!"

hoitaja: "Mambo!"

mä: "Poa, vipi?"

hoitaja: "Safi! Habari?"

mä: "Nzuri!"

hoitaja: "Karibu!"

mä: "Asante sana!"

Tässä siis pelkästään tervehditään ja toivotetaan tervetulleeks. Välillä tuntuu, että testaako ne vaan, kuinka monta tervehdystä osaan swahiliks, haha. :D

Synnärin toimistoon tuli istumaan nainen vauvan kanssa. Ihmettelin, miksei äiti rintaruokkinut vauvaansa, kunnes mulle selvis, ettei nainen ole edes tytön äiti, vaan täti. Masaiheimolainen äiti oli synnyttäny tytön viime viikonloppuna kotiinsa, mutta kuollut synnytyksen jälkeen menetettyään paljon verta ambulanssissa matkalla sairaalaan. Kun näin tytölle syötettävän äidinmaidonkorviketta isolla lusikalla, päätin sponssata tuttipullon vauvalle. Vauva sairastaa riisitautia, ja taudin hoito vähän huolestuttaa mua. Tytön kohtalo on nyt käsittelyvaiheessa, mutta todennäkösesti vauva on hallituksen, joten en usko tytön saavan kovin hyvää hoitoa jalkojen korjaamiseks. Tänään vauva siirty isompaan sairaalaan pediatriselle osastolle, joten ehkä vielä on toivoa. Annoin vauvalle mukaan vaaleanpunasen tuttipullon, kevyemmän pipon, bodyn, sukat ja ruokalapun. 

Ekaa kertaa tuttipullosta juomassa :)

Tänään sairaalassa mietin taas kerran, miten outoja on nää kulttuurierot. Miettikääpä vaikka suomalaista katukuvaa: kaikki rämpii kauhealla kiireellä räntäsohjossa menemään, kukaan ei tervehdi ketään, ihmiset ei katso edes toisiaan silmiin. Jos joku erehtyy vilkaisemaan jotakuta, vilkaisun kohteen päässä alkaa armoton pohdinta: a.) tunnetaanko me jostain b.) onko mun naamassa jotain likaa tai vikaa c.) mikä ton ongelma on, kun se kyylää?! Tansaniassa tuntemattomiakin tervehditään. Tuntemattomien vaatteita kehutaan ohimennessä. Kun seisoin odottelemassa daladalaa, mulle täysin tuntematon vanhempi nainen tuli ihmettelemään, miks seison siinä auringon porottaessa polttavasti suoraan muhun, vieressähän on varjoisa paikka mua varten. Ihanaa toisesta huolehtimista, pieni teko, jolla oli suuri positiivinen vaikutus. 

Tällä hetkellä tuntuu naurettavalta, että Suomessa vouhotetaan esimerkiks siitä, ettei sairaaloissa ole kaikilla potilailla mahdollisuutta yhden hengen potilashuoneisiin, tai edes kolmen hengen. Nykyisellä työharkkapaikallanihan on tosiaan synnyttäiden huoneessa 10 potilassänkyä, mutta huoneessa voi yöpyä parhaillaan 30 äitiä vauvojensa kanssa. Eikä siinä mitään, jos huoneessa oliskin vaan äitejä vauvojen kanssa, mutta samassa huoneessa on tarkkailussa nekin äidit, jotka synnyttivät kuolleen vauvan. Miltä tuntuu maata samassa huoneessa 20 vastasyntyneen vauvan kanssa, kun on just ite saanut kuolleen vauvan?

Suomessa moni asia on loistavasti verrattuna Tansaniaan eli perjaatteessa Suomessa on paljon enemmän syitä olla positiivinen, onnellinen ja tyytyväinen. Kuitenki musta täällä Tansaniassa ihmiset vaikuttaa paljon tyytyväisemmiltä. Jotkut asiat on Suomessa itsestäänselvyyksiä, vaikka täällä on niistä pulaa. Onko suomalaisilla liian korkee vaatimustaso omaan onneen, kun ei voi nauttia yksinkertasista asioista ja pienistä iloista?