Ohi on!

Viime viikolla sain yllättäviä uutisia Tanzania Volunteersilta: kappas, Raun päiväkoti jää joululomalle perjantain joulujuhlan jälkeen. Siispä mun harkka siellä päättyi myös silloin, vaikka alunperin se oli suunniteltu kestäväksi 3. tammikuuta asti. Pähkäiltiin, mitä teen nyt sitten näillä ylimääräisillä vapaapäivilläni, ja tultiin siihen tulokseen, että menen aussien mukaan tutustumaan sairaaloihin, joissa he harjoittelevat. 

Valmista tuli :)

Inka ja Sama Aurinko -logo

Tonttu ja lahjoja

Jouluateriaa

Raun jouluaterialla saatiin oikeen limua! Lihaa, riisiä, kasviskastiketta ja banaania normaalin riisin, papujen ja pinaatin sijaan.

Jumanne-tonttu

Veljekset Godibless ja Elisha

Bryson ja lahja

Rebecca-kokki, mä, Jacki-ope, Upendo-ope, Juliana-lastenvahti ja Beatrice

Rebecca tiskaa

Lapsien ottamia kuvia

Nää on taas näitä yksinhuoltaja-Reetta -kuvia...

Toinen muutos suunnitelmiin on mun Sansibarille lähtöpäivä. Alunperin piti siis lähteä 3. tammikuuta, mutta nyt lennänkin paratiisiin jo uudenvuoden aattona. Mitä suotta täällä lusimaan uuttavuotta, kun sen jälkeen olis vaan yks kokonainen päivä aussien kanssa jollain sairaalalla. Siispä tän tapaninpäivävapaan jälkeen huomenna ja ylihuomenna piipahdan aussien kanssa sairaaloilla ja viikonlopun aikana pakkaan Sansibar-tavarat. Siiri ja Satu lähtee tänään Sansille, joten seuraavat viis päivää voin puhua suomea vaan Beatricen kanssa, jonka suomen kielentaito rajottuu lähinnä seuraaviin: varokaa karmea hullu pissaava nakumies, oma pylly paras pylly ja moikkamoi. Tulen siis skypettämään Suomeen paljon seuraavan viiden päivän aikana.

Täällä joulua vietetään joulupäivänä niinkun myös Australiassa, joten me kolme suomalaista oltiin ainoat täällä talolla, jotka oli aikeissa juhlia joulua aattona. Aussit oli kuitenki ihanasti mukana ja varasivat meille kaikille ravintolasta pöydän: "Koska tää on teidän joulun juhlintapäivä, me juhlitaan teidän kanssa!" Syömisen jälkeen pari rohkeinta aussia uskaltautu saunaan (ei toki nakuna) meijän kanssa, ja sitte lähettiin katsastaa yhet cocktail paardit. Ja Pub Alberton jatkot. Ja Malindin jatkot. No, oli ainakin erilainen joulu.

Joulupäivänä Beatrice kutsui meijän luokseen syömään. Ruoka oli hyvää, Beatricen tytär Faith oli tyytyväinen lahjaansa, ja meil oli hauskaa. Yhtäkkiä sain itkukohtauksen, kun tajusin, miten paljo tuun kaipaamaan näitä ihmisiä ja tätä tunnelmaa. Enää 19 päivää Suomeen.

Faithin kanssa avataan lahjaa.

Faith ja mzungu-vauva

Faith, mä ja Beatrice

IKÄVÄ

Siis tarkotan, että tulee ikävä Tansaniaa. Tienvarsilla päivystäviä kanoja, koiria, lehmiä, vuohia ja aaseja, paikallisia naisia kangakankaissaan kantamassa päänsä päällä milloin yhtä kenkää, milloin taas tuolia ja kahta pöytää. Täpötäysiä hieltä haisevia daladaloja, bodabodamatkoja kolme päällä paahtavassa helteessä hiukset hulmuten, 1980-1990 -luvun Toyotoita, jotka rämisten toimittaa taksin virkaa pöllyävillä kuoppaisilla hiekkateillä. Raun lapsia, jotka lääppii tajuttoman likasilla käsillään mun naamaa ja hiuksia ja joista nuorimmatkin osaa tanssia paljon paremmin kun ykskään suomalainen baarikeikuttaja. Tuoreen mangon syömistä kuorineen käsin ilman käsienpesua koko päivänä. Sitä tyytyväisyyden tunnetta, kun huomaa, että jossain yleisessä vessassa on saippuaa, vessapaperia, se vetää tai se on jopa vallan länsimaalainen pytty, eikä pelkästään reikä lattiassa. Jokailtaista moskiittoverkon alle kömpimistä, ja jokaöistä heräämistä siihen, kun on tavalla tai toisella onnistunut solmiutumaan kyseiseen verkkoon. 

Tansanialainen rakennustyömaa

Daladala

Sitä, että matkustajille yritetään pysähdyspaikoilla kaupata bussin ikkunoista kaikkea mahdollista aina valtavista maailmankartoista sipuleihin asti. Tulen kaipaamaan täällä päivittäin kadulla täysin tuntemattomilta ihmisiltä kuulemiani erilaisia tervehdyksiä. Vilpittömiä tarjouksia: yks masainainen tarjos korvikset vaihtokaupaks, jos saa mun hiukset. Mielenkiintoisia nimivalintoja, kuten esimerkiksi miesten nimet Godibless ja Cola.

Herkullista, eikö? Näitä ei tuu ikävä.

Kilppari oli onnellinen, kun sai papaijaa.

Vaan on täällä paljon asioita, joita ei tuu yhtään ikävä. Ihana päästä Suomeen, jossa wc-paperi katkeaa eikä pelkästään veny loputtomiin, hiekka ja pöly ei värjää valkosia vaatteita sekä voi käyttää kesällä toppeja ja shortseja ilman paheksuntaa. Suomessa pimeän tullen ei tarvitse kulkea taksilla turvallisuussyistä, eikä shoppailemassa tai taksia käyttäessä edes voi tinkiä, joten tinkimiseen ei tarvii käyttää sitä kuuluisaa kallista aikaa eikä menettää hermoja. 

Tän 2,5 kuukauden aikana tää talo on alkanu tuntua jo ihan kodilta. Tosin toissapäivänä asiat muuttu. Tänne paukkas suunnilleen 248549 kpl australialaisia. Aamut muistuttaa intin aamuja, jolloin piti jakaa yks vessa kymmenen muun tytön kanssa. Erona tosin se, että vessoja täällä on kolme ja naisia parisenkymmentä, mut kun yks linnottautuu pyykkäämään yhteen vessaan sopivasti aamutoimien aikaan, ja toinen päättää ottaa puolen tunnin suihkun, kaaos on taattu. Yks meidän pihan kolmesta hurjasta vahtikoirasta saakin sitten toimia mun terapeuttina: hyvä tapa päästä pakoon talon hulinaa, on ottaa koira ketjun päähän ja lähteä lenkille.

Murto-osa aussien saapumiseen valmistautumisesta

Mun pakoreitti hulinasta: koiralenkki

Nii hei apua. En mä halua silti lähteä Tansaniasta. Mulla on siis enää 28 päivää kotiin. Tää viikko menee Raun seinämaalauksia viimeistellessä sekä perjantain joulujuhlaa valmistellessa ja seuraavien viikkojen työrytmiä sotkee joulu ja uus vuos. Kokonaisuudessaan työpäiviä Raussa on enää kaheksan, kääk. Töiden loputtua Raussa meitsi kääntää nokan kohti Sansibarin rantoja viikoks. Sen jälkee palaan viel viikonlopuks hyvästelemään Moshin, ja sit Suomeen jäätymään. Tietenki on kauhea ikävä perhettä, kavereita, mut pelottaa myös, minkälainen kulttuuri- ja lämpötilashokki mua Suomessa odottaa: kylmä viima saa mut lamaantumaan ja jäämään omaan kämppään neljän seinän sisään. Tähän +37°C lämpöön on niin tottunu, että jo +20°C saa mut laittamaan villasukat jalkaan, joten kattellahan...

Ps. Vaikka mulla on enää noin vähän päiviä kotiin, oon edelleen täällä talossa se, joka on ollut täällä pisimmän ajan, ja joka myös tulee olemaan kaikkien muiden tällä hetkellä täällä olevien jo lähdettyä takasin kotiin, mitä?! Nää just saapuneet aussitkin lähtee mua ennen kotiin??

It's rough, it's dusty but it's an adventure

Lauantaiaamuna laitettiin kimpsut ja kampsut autoon safaria varten. Kun neljä tyttöä lähtee kolmen päivän safarille, auto on täynnä aurinkolasaeja, kameroita, vaatteita, karkkia, suklaata, sipsiä, pähkinöitä, tupakkaa, kaljaa, viiniä ja siideriä. No, ja juomavettä. Yks, mitä olis voinu pakata vähän enemmän mukaan, oli aurinkorasva. Toisen päivän aamuna naurettiin vastaantulevan safariauton punanenäselle turistimiehelle, mutta illalla näytettiin ite jo ihan samalta.

Ensimmäisenä päivänä ajettiin Tarangiren kansallispuistoon. Tuntuu, että nähtiin Tarangiressa koko ajan eläimiä, heti portista sisäänajettua oli seeprat ja impalat vastassa. Tarangire on kuulemma hyvä paikka nähdä norsuja, ja niitä nähtiinkin monta kertaa. Yks iso norsu tuli ihan auton viereen heiluttelemaan korviaan ja varottamaan meitä, ettei mennä liian lähelle sen laumaa.

Tarangiren parkkiksella ennen safaria, ihan inskana!

Lounaspaikalla sai olla varuillaan, sillä paviaanit ja apinat tuijotti kuola valuen meijän lounasbokseja. Onneks meillä oli hyvin organisoitu homma: kuski jäi autolle vahtimaan, ettei apinat hyökkää sinne, ja toinen opas pyöri pöydän vieressä apinanpelättimenä meijän syödessä. Toisilla turisteilla ei mennyt ihan niin nappiin.

Paviaani syö onnellisena varastamaansa lounasboksia.

Pikkukirahvi ihan äimänä

Timon kavereineen

Pelottavia petoja noi leijonat

Toisena päivänä suunnattiin Ngorongoron suojelualueelle. Kansallispuistosta suojelualue eroaa siten, että suojelualueella asutus ja pienimuotoinen viljely omaan käyttöön on sallittua. Siispä Ngorongorossa asuu masaiheimoja karjoineen. Ngorongoron nimikin tulee lehmien kelloista lähtevästä äänestä, jonka tarkoitus on pitää villieläimet etäällä.

Ngorongoro

Masaikylän kupeessa

Tervetuliaistanssi

Naisten ja miesten välinen kilpailu: miehet pomppii minkä kerkiävät

...ja naiset hoilaa!

Masaikoruja kunnon turistihinnoin

Pari kärpästä

Vasemmalla saniteettitilat

Koska Tarangiressa oltiin nähty jo leijonia, paljon norsuja, seeproja, pahkasikoja ja antilooppeja, Ngorongorossa mielessä oli koko ajan erikoisemmat eläimet ja silmä lepäsi mahtavissa maisemissa.

Knuut ja seeprat laiduntaa yhdessä, koska toisilla on hyvä kuulo ja toisilla hyvä näkö. Team work!

Pari flamingoo.

Kaunokainen <3

Pumbavauva

Voinko sanoa nähneeni sarvikuonon, kun se oli noin kaukana? :D

Sinne vaan sekaan uimaan!

Hirveen kiva diili: linnut putsaa puhvelin korvat jne loisista ja saa siinä samalla ruokaa!

Laiska leijona

Kolmantena päivänä pyyhällettiin Lake Manyaran kansallispuistoon, jonka kyljessä on suolavetinen Manyaran järvi. Safariautossa jutut oli tässä vaiheessa jo aika levottomia, ja koska oltiin nähty jo paljon eläimiä, ei jaksettu oikeen innostua, kun kiikareissa tihrustaen saatoit nähdä virtahevon.

Pari rafikia

Pikkuapina kurkkaa : )

Meijän maskotti, Maskur! Makkarapuun hedelmä.

Kotimatkalla käytiin ylikalliilla masaimarkkinoilla. Jokainen myyjä kysy, maksetaanko dollareilla vai shillingeillä, se kieli paikan turistipitoisuudesta. Moshissa kukaan ei kysy maksetaanko dollareilla, mutta Moshissa onkin niin vähän turisteja, että melkeinpä sitä tuntee kaikki valkonaamat kaupungilla. Bongattiin mustapukuisia masaipoikia, joiden naamoihin oli maalattu valkosella maskit. Ympärileikkauksen jälkeen poikien pitää pukea nää mustat kaavut niskaan ja lähtee kuukaudeks huitsin nevadaan juhlimaan ympärileikkausta, great. Pysähdyttiin yhtien poikien kohdalle, annettiin euron verran rahaa pojille, jotta saatiin ottaa niistä kuvia ja jätettiin meidän ylijääneet eväät niille. 

Postauksen otsikko on jonkun paikallisen safarifirman motto. Oli niin korni, että oli pakko käyttää sitä otsikkona, hehee.

Ps. Oli hieman hankalaa karsia meidän neljän tytön noin 4 000 kuvasta kuvat tähän blogiin...